Lapset tuijottavat minua herkeämättä ja piirtävät tatuointini muotoa ihmeissään. Luulevat parat varmaan, että minä, tärähtänyt auntie olen piirtänyt sen tussilla ihooni kiinni. :) Lapset ovat samanlaisia kaikkialla. Pienten kanssa voi tekemisen/toiminnan ohjata leikkien kautta, mutta tässä harjoittelussa fokukseni on näihin nuoriin neiteihin, jotka ovat iältään 14-17 vuotiaita, jos nyt oikein muistan. Tuli vaan mieleeni, että Facebookissa julkaistuihin kuviin on Marian, House of Gracen tämän hetkisen toiminnanjohtajan lupa. Jos joku ihmettelee.
Oppilailla on vaihtelevat taustat, yksi kulkee kouluun omalla kyydillä, kantaen repussaan omaa tietokonetta. Toisen perheellä ei ole varaa edes maksaa koulupukua. Kolmannella ei ole sitä perhettä. Monet lapsista ja nuorista saavat ihanilta kummeilta rahaa Suomesta, tai jostain muualta. Monet lapset hakeutuvat syliin ja silittävät poskeaan aikuista vasten. Ihan kuin olisi sylistä tai läheisyydestä ollut pulaa. Sylissähän heitä on silloin pidettävä. Edes pienen hetken. Sellainen hetki on vain löydyttävä. Tai siltä minusta tuntuu ainakin. Yhden pienen istutinkin sylissäni pidemmän hetken. Pieni ihminen lysyssä, rikkinäiset lenkkarit jalassaan. Mutta itku loppui ja tyttö rauhoittui. :)
Toinen koskettava hetki tälle viikolle oli vierailu tänään kuulevien koulussa, lähellä Aplakua. Olin otettu, kuinka hienosti systeemit siellä toimivat ja rehtorilla oli selkeä visio, miten maan lapsia tulisi kouluttaa. Hän teki myös vieraanvaraisuudellaan minuun suuren vaikutuksen. Hän puhdisti sateesta ja mudasta sotkeutuneita housujani kosteuspyyhkeillä ja huolehti, että olisin siisti, kun menisin esittäytymään lapsille. Mitä vieraanvaraisuutta!
Nyt en keksi muuta sanottavaa muutakuin, että odotan viikonloppua, jotta pääsisi rannalle, jos ilma on hieno! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti