Seikkailun makua

Kolmas viikko Ghanassa alkaa olla lopuillaan ja mulla on sellainen olo, että oon vähintään ollut kaksi kertaa pidempään maassa. Paljon jo tähänkin mennessä ehditty nähdä ja tehdä vaikka kaupungin ulkopuolella ei varsinaisesti olla käyty. Suurin kokemus on ehkä kuitenkin tullut lasten ja nuorten parissa, joiden kanssa tässä on ehditty viettää viime viikot.

Tehtiin viime viikolla reissu vuoristokylässä, jonka nimi on Aburi. Meidät sinne vei koulun kuljettaja Obuman koulun autolla. Aburissa on paikallisia käsityöläisiä, jonka luona käytiin ostoksilla. Mukaan lähti kohtuu kokoinen djemberumpu (tarkoittaa, että se on vielä helppo kuljettaa Suomeen mukanani) ja pari seinäkoristetta isälle ja itselle. Myyjät olivat hyvinkin sulavaliikkeisiä ja yrittivät monella tapaa myydä meille erilaisia esineitä, joita ovat valmistaneet. Ostin seinäkoristeen, jossa on profiili afrikkalaisäidistä, joka kantaa pientä lasta selässään. Isälle hankin hänen toivoman naamion, joka kuvaa paikalliskulttuuria. Aburi on siitä mielenkiintoinen paikka, että se on sademetsäalueella ja kun kävimme syömässä, ihailin ympäristön puita, joista nousi vesihöyryä ilmaan. 

Alueella on myös legendaarisen muusikon ja ajattelijan, Bob Marleyn lesken asuttama talo (en ole siis tietoinen viettääkö jatkuvasti aikaa siellä vai osan vuodesta Yhdysvalloissa). Joka tapauksessa rouva Marley on tehnyt paljon paikalliskylän hyväksi, teettämällä asvalttitietä ja tuomalla alueelle vesiputket yhteisön elämänlaadun parantamiseksi. Tällä hienolla rouvalla on myös organisaatio, joka kantaa hänen nimeään ja he myöntävät erilaisia avustuksia afrikkalaisille hädän keskellä. 

Aika lähellä Aburia on toinen kylä, Mampong, jossa monet Accran kuurot ovat käyneet valtion pitämää koulua. Haluaisinkin ehkä kuulla näiltä kuuroilta, miten he ovat kokeneet koulunkäyntinsä aikanaan ja miten hyväksi he kokevat kuurojen aseman Ghanassa yleisesti. Pitääpä ottaa puheeksi, jos vaikka osaan selittää asian paikallisella viittomakielellä ;)

Tulipa muuten mieleeni, että tänään kuljetin ensimmäisen kerran elämässä vesipussia pään päällä. Aluksi en meinannut löytää tasapainoa, mutta meidän yhden opettajan avustuksella löysin tasapainon ja kävelin kuin vanha tekijä pussi päässä. Paikallisilla oli hauskaa nähdessään minut. Ainakin koulumme kuuleva henkilökunta naureskeli ja totesivat: "well done" :D

Aburista palatessa ajelimme kauniilta kylältä alas mutkaista tietä ja tietullin jälkeen moottoritietä takaisin koululle päin. Kesken moottoritiellä ajelun kouluautomme pakoputki päätti irtisanoutua annetusta tehtävästään ja komeus tipahti keskelle moottoritietä. Voi voi. Auto saatiin pysäytettyä lähelle ja kuskimme lähti hakemaan irronnutta osaa tienposkesta. Tämä on osa, joka on ollut korjattavana mekaanikolla useamman kerran, joten vika ei ollut uusi tai yllättävä. 

Seuraavaa ei ikinä tapahtuisi noin vain Suomessa - kuskimme lähti etsimään lähitaloista mekaanikkoa ja kohta tuli takaisin miekkosen kanssa, joka omaa tämän jalon taidon. Odottelimme tovin kun jannu väänsi putkea paikoilleen ja kohta lähdimme taas jatkamaan matkaa. Tämä oli niin sanottu ensiapu koulun autolle ja se meni tarkempaan syyniin seuraavalla viikolla käyttämällemme mekaanikolle. 

Sanottakoon vielä että täkäläiset autot, ainakin trotrot (minibussit) ja taksit eivät menisi ikinä katsastuksesta Suomessa läpi. Niissä on kuitenkin jotain tunnelmaa ja tykkään niistä tosi paljon. Turvavyötkin ovat pelkkä koriste autossa, ne eivät useinkaan toimi. Ensi viikolla on muuten luvassa ensimmäinen Accran ulkopuolinen matka, Cape Coastiin, josta lähti orjia muille maille vierahille. Haluan vierailla juurikin tällä orjalinnoituksella. Kiertäminen tapahtuu englanninkieliset oppaan kanssa.

Mutta siinä nyt kaikki  mitä tuli tähän tajunnanvirtaan purettua :)