Cape Coast ( Cabo Corso) ja Ada

Viime viikonloppuna matkustimme Cape Coastille, jossa pääsin tutustumaan muun muassa linnakkeeseen, josta on lähetetty orjia ympäri maailman. Nykyisin Cape Coastin linnake on Unescon maailmanperintökohde. Ruotsalaiset rakensivat tuon valkoisen linnan, lähinnä kullan, eebenpuun ja orjien kauppaa varten. Tällöin linna oli rakennettu puusta. Olikin hassua törmätä Ruotsin lippuun tuon museon yhteydessä, mutta tietoa tutkittua paremmin tämä asiayhteys löytyi ja ymmärsin miksi lipulla on sijansa museossa.

Cape Coast on kaupunkina rakentunut linnan ympärille, vähän niinkuin Turun linnaa alkoi ympäröidä Turku. Se on nykyisin käytetty kalastussatamana Guineanlahden rannalla ja sitä ovat hallinnoineet niin ruotsalaiset, britit, portugalilaiset, tanskalaiset kuin hollantilaisetkin. Asukasmäärältään Cape Coast on noin 170 000 (2010). 

Meidän matkamme taittui pariksi päiväksi Marian kanssa itse Cape Coastille, mutta minulla oli toiveissa käydä myös Kakumilla, jossa sijaitsee sademetsäalue, johon on rakennettu Canopy walk, eli riippusilta-puisto. Nämä riippusillat ovat muutaman miehen voimin rakennettu kokonaisuus ja hyvin kestävänoloinen se olikin, vaikka kyllä pelotti kävellä siellä korkeuksissa. En saanut otettua edes niin hienoja kuvia, kuin toivoin, mutta eräs perässäni kulkenut israelilaismies sitten otti kuvia minustakin sillalla heilumassa. :)

Cape Coast on viehättävä pikkukaupunki, täysin erilainen mentaliteetiltaan kuin Accra, vaikka tästäkin kaupungista pidän paljon. Täällä on paljon valkoisia, tai sitten olen sattunut sellaisille alueille vain, jossa on paljon valkoisia ollut samaan aikaan. Aivan linnakkeen vieressä Oasis beachilla on rannalla palloa potkivia poikia, palmupuita ja kalastajaveneitä. Hassuinta tässä kuvassa oli se, että kohta rantaviivaa pitkin kirmasi emakko possuvauvojen kanssa. Jotain tässä kuvassa oli nyt väärin :D Eläimet muutenkin viettävät suht vapaata elämää Afrikassa. Vuohet, lehmät, possut, kanat sulassa sovussa toistensa kera. Meidän talon "vahtikoira" osaa kätevästi etsiä muurin kohdan, jonka yli se hyppää ja lähtee riiustamaan naapurin blondin kanssa. Kun sitä huutaa takaisin, se katselee pää kallellaan meihin päin, vilkaisee tyttöystäväänsä ja säntää sen perään :D On siinä vahtikoira!

Kävimme edellisviikonloppuna Adassa, joka on itäisellä puolella Ghanaa, ei kovin kaukana Togon rajasta. Menimme tuttumme tietämään viihtyisään rantakohteeseen, jossa nukuimme bungaloweissa. Niinpä niin. Bungalowit oli rakennettu palmunlehdistä ja katot olivat heinästä. Öisin Marian kertoman mukaan juoksivat rotat bungalowien luona, itse olin varmaan niin väsynyt, että en edes mokomaa huomannut. Onneksi ei elukka tullut ainakaan sänkyyn saakka, siitä olisi ollut leikki kaukana, jos olisivat minut kohdanneet.

Maranatha Beach Camp on erään miehen aloittama projekti, hänellä on tuo retkeilypaikka ja samalla tekee kyläyhteisön kanssa yhteistyötä vetämällä siellä projektia. Hän hankkii vapaaehtoisia eri pituisiksi ajoiksi auttamaan kyläkoulun kanssa, naisten parissa tehtävään työhön ja muuhun kunnostus- ja remonttityöhön nuoria lähinnä Euroopasta ja Yhdysvalloista. Todella hienosti ja järkevästi rakennettu kokonaisuus. 

Kun trotro vihdoin saapui Adaan perille, hyppäsimme moottoripyörien kyytiin, jotka veivät meidät kylän laidalle, josta kävelimme vielä pienen kyläkokonaisuuden läpi. Siellä tehtiin uutta kalastajavenettä ja koko tunnelma oli kuin Johnny Weismuller elokuvista. Ah, nuo vanhat kunnon mustavalkotarzanit! <3

Maranathaa ympäröi toiselta puolelta Volta-järvi ja toiselta puolelta Guineanlahti Atlantin aallokkoineen. Kun paikalle pääsee alkaa väkisinkin laulaa Jukka Pojan Kylmästä lämpimään kappaletta. Hyvin omanlaisensa tunnelma tällä paikalla ja itse olisin viihtynyt siellä pidempäänkin.

//Nina

Viheliäinen malaria pääsi yllättämään

En ole hetkeen päivitellyt blogiani, joko ajanpuutteen tai afrikan väsymyksen takia (niin mikä?). Luulen, että sillä tarkoitetaan malariassa tulevaa totaalista väsymystilaa, joka saa uhrinsa ihan tilttiin. Minutkin tuo tauti sitten löysi, vaikka yritin suojautua siltä parhaani mukaan. Mahdollisuuksien mukaan olen nukkunut reissuilla verkon alla ja käyttänyt hyttyssuihketta, mutta jälkimäistäkin aika laiskasti viime viikkoina. Luulen, että pistiäinen pääsi iholle Adassa, jossa olimme porukalla viettämässä rantaviikonloppua.

Ensimmäiset oireet huomasin viime lauantaina, kun tavallista enemmän väsytti, sunnuntaina nukahdin jo matkalla kotiin, kun olin Cape Coastilla toistamiseen käymässä. Sunnuntaiyönä sitten heräsin siihen, että oli kuuma olo joka puolella kroppaa ja kurkku oli todella kipeä. Niiskutin ja yskin minkä ehdin. Maanantaina sitten suuntasin suoraan yksityiselle klinikalle otattamaan testit ja tuomio oli: tadaa! malaria. NO VOI KÖKKÖ! Ei muuta kuin kasa lääkkeitä klinikalta mukaan ja hoitamaan itseä kotiin. 

Nyt paria päivää myöhemmin olo on melkein normaali, enkä usko, että veressä on malariaa enää kovinkaan paljon. Tänään olen tehnyt töitä koneella, siis vielä kuitenkin poissa koulun käytäviltä, mutta hyödyntänyt ajan kokeiden tarkistamisessa ja tekemisessä tietokoneelle. Sinänsä ihan hauskaa tutustua englanninkielisiin matemaattisiin termeihin ja yrittää arpoa, että tarkoittaako subtraction jakoa vai vähentämistä. :)

Mutta siis kaikkinensa malaria ei ole vaarallinen, jos sitä lähtee hoitamaan heti ja jos on syönyt estolääkitystä. Joten mullakin oli ihan rauhallinen olo paranemisen suhteen. Malaria on täällä vähän samassa asemassa kuin flunssa Suomessa, eli tosi yleinen. Mutta kaikki siis hyvin ja olo on jo nyt paljon PALJON parempi.

//Nina

Seikkailun makua

Kolmas viikko Ghanassa alkaa olla lopuillaan ja mulla on sellainen olo, että oon vähintään ollut kaksi kertaa pidempään maassa. Paljon jo tähänkin mennessä ehditty nähdä ja tehdä vaikka kaupungin ulkopuolella ei varsinaisesti olla käyty. Suurin kokemus on ehkä kuitenkin tullut lasten ja nuorten parissa, joiden kanssa tässä on ehditty viettää viime viikot.

Tehtiin viime viikolla reissu vuoristokylässä, jonka nimi on Aburi. Meidät sinne vei koulun kuljettaja Obuman koulun autolla. Aburissa on paikallisia käsityöläisiä, jonka luona käytiin ostoksilla. Mukaan lähti kohtuu kokoinen djemberumpu (tarkoittaa, että se on vielä helppo kuljettaa Suomeen mukanani) ja pari seinäkoristetta isälle ja itselle. Myyjät olivat hyvinkin sulavaliikkeisiä ja yrittivät monella tapaa myydä meille erilaisia esineitä, joita ovat valmistaneet. Ostin seinäkoristeen, jossa on profiili afrikkalaisäidistä, joka kantaa pientä lasta selässään. Isälle hankin hänen toivoman naamion, joka kuvaa paikalliskulttuuria. Aburi on siitä mielenkiintoinen paikka, että se on sademetsäalueella ja kun kävimme syömässä, ihailin ympäristön puita, joista nousi vesihöyryä ilmaan. 

Alueella on myös legendaarisen muusikon ja ajattelijan, Bob Marleyn lesken asuttama talo (en ole siis tietoinen viettääkö jatkuvasti aikaa siellä vai osan vuodesta Yhdysvalloissa). Joka tapauksessa rouva Marley on tehnyt paljon paikalliskylän hyväksi, teettämällä asvalttitietä ja tuomalla alueelle vesiputket yhteisön elämänlaadun parantamiseksi. Tällä hienolla rouvalla on myös organisaatio, joka kantaa hänen nimeään ja he myöntävät erilaisia avustuksia afrikkalaisille hädän keskellä. 

Aika lähellä Aburia on toinen kylä, Mampong, jossa monet Accran kuurot ovat käyneet valtion pitämää koulua. Haluaisinkin ehkä kuulla näiltä kuuroilta, miten he ovat kokeneet koulunkäyntinsä aikanaan ja miten hyväksi he kokevat kuurojen aseman Ghanassa yleisesti. Pitääpä ottaa puheeksi, jos vaikka osaan selittää asian paikallisella viittomakielellä ;)

Tulipa muuten mieleeni, että tänään kuljetin ensimmäisen kerran elämässä vesipussia pään päällä. Aluksi en meinannut löytää tasapainoa, mutta meidän yhden opettajan avustuksella löysin tasapainon ja kävelin kuin vanha tekijä pussi päässä. Paikallisilla oli hauskaa nähdessään minut. Ainakin koulumme kuuleva henkilökunta naureskeli ja totesivat: "well done" :D

Aburista palatessa ajelimme kauniilta kylältä alas mutkaista tietä ja tietullin jälkeen moottoritietä takaisin koululle päin. Kesken moottoritiellä ajelun kouluautomme pakoputki päätti irtisanoutua annetusta tehtävästään ja komeus tipahti keskelle moottoritietä. Voi voi. Auto saatiin pysäytettyä lähelle ja kuskimme lähti hakemaan irronnutta osaa tienposkesta. Tämä on osa, joka on ollut korjattavana mekaanikolla useamman kerran, joten vika ei ollut uusi tai yllättävä. 

Seuraavaa ei ikinä tapahtuisi noin vain Suomessa - kuskimme lähti etsimään lähitaloista mekaanikkoa ja kohta tuli takaisin miekkosen kanssa, joka omaa tämän jalon taidon. Odottelimme tovin kun jannu väänsi putkea paikoilleen ja kohta lähdimme taas jatkamaan matkaa. Tämä oli niin sanottu ensiapu koulun autolle ja se meni tarkempaan syyniin seuraavalla viikolla käyttämällemme mekaanikolle. 

Sanottakoon vielä että täkäläiset autot, ainakin trotrot (minibussit) ja taksit eivät menisi ikinä katsastuksesta Suomessa läpi. Niissä on kuitenkin jotain tunnelmaa ja tykkään niistä tosi paljon. Turvavyötkin ovat pelkkä koriste autossa, ne eivät useinkaan toimi. Ensi viikolla on muuten luvassa ensimmäinen Accran ulkopuolinen matka, Cape Coastiin, josta lähti orjia muille maille vierahille. Haluan vierailla juurikin tällä orjalinnoituksella. Kiertäminen tapahtuu englanninkieliset oppaan kanssa.

Mutta siinä nyt kaikki  mitä tuli tähän tajunnanvirtaan purettua :)

Harjoittelu alulle tohinalla

On kamalan vaikea lähteä määrittelemään itselleen raamit harjoittelua varten, kun olisi niin paljon mihin tarttua täällä House of Gracella. Fokukseni on nuorten tyttöjen kasvun ja itsetunnon tukemisessa ja meillä onkin nyt lähtenyt käyntiin 4 nuoren naisen kanssa yhteinen projekti. Nyt tutustutaan toisiimme ja rakennetaan ryhmää. Sitten tehdään erilaisia luovia aktiviteetteja, muun muassa voimauttavaa valokuvausta jossain muodossa, draamakasvatusta (osallistavaa, jossa tytöt itse kehittävät tarinan) ja saatan ympätä tähän vielä seksuaalikasvatusta ja hygieniakasvatusta. Mutta ovat siis ihan ajatuksen tasolla vasta.

Kuitenkin toisena fokuksena on itselle löytynyt rooli opettajien opetuksen tukeminen erilaisin keinoin. Aika monella se perustuu siihen, että he kirjoittavat oppikirjan tekstin valkotaululle, josta oppilaat kopioivat ne vihkoihinsa. Näinhän ei oppimista juurikaan tapahdu, eikä varsinkaan jos on joukossa oppilaita, joilla on oppimisvaikeuksia. Tänäänkin sain ihan hyvin näytettyä opettajalle, miten opettaa jakolaskua nuorille. 

Olen myös kuunnellut vanhemman ghanalaisrouva Salomen viisauksia. Luulen, että luvassa on vielä monta hyvää keskustelua hänen kanssaan. Tai ehkä minä olen se kuunteleva osapuoli ja annan hänen kertoa tarinoitaan. Hän on toiminut aikanaan sosiaalityöntekijänä ja kiertänyt Accrassa pikkukylissä hoitamassa naisten asioita. 

Kaiken kaikkiaan odotan House of Grace harjoittelulta paljon. Täällä elämää nähdään niin erilaisista lähtökohdista ja toivon, että saisin edes palan itselleni sitä, miten jotkut näistä lapsista ja nuorista kantavat itsensä. Muutaman kerran on ollut itku lähellä, niin ilosta kuin surustakin.

Viikonloppuna kuitenkin jätän harjoittelun hetkeksi sivuun ja suuntaamme viettämään iltaa Kokrobite beachille, jossa on rumpumusiikkia ja edullisia drinkkejä fiilistä luomaan. Muutenkin lähistöllä on yksityisiä rantoja, joihin maksamalla pääsee veneen yli laguunille, jossa on valkoista hiekkaa ja suuria Atlantin aaltoja. :) 

Olen hurmioitunut tästä luonnonrikkaudesta, sillä monenlaisia eläimiä on täällä näkynyt (rannalla pieniä valkoisia rapuja, isoja simpukoita, taivaalla kaartavia suuria lintuja, muurin päällä päivää paistattavia monivärisiä liskoja, roskiksen takana lymyileviä skorpioneja ja kaupungin ulkopuolella on erilaisia rauhoitettuja alueita apinoille ja muille eläimille.

//Nina

Lintu vessanpöntössä ja vihainen taksikuski

Tänään aamulla heräsin kauniiseen säähän raukeana ja hyvin levänneenä. Edellisiltana taisin nukahtaa aika pian klo 20 jälkeen. Niin väsynyt viikosta ja kaikesta uudesta olen ollut. Päätin käväistä omassa toiletissani, kun huomasin yllätyksekseni, että pöntössä lillui pieni lintu. Se oli varmaan yön aikana ilmestynyt vessaani jostain kattorakenteen kautta (koska ikkunakin oli kiinni) ja tipahtanut suoraan surman suuhun. Lähellä oli etten kirkaissut, niin odottamaton se näky oli. En tietenkään kehdannut saman tien sanoa siitä muille talossa olijoille, mutta pakkohan minun oli asia jollekin esittää ja lopputulos oli huvittuneet ilmeet.

Eilen kun matkustimme Osulta Circle-liitäntä kohtaan taksilla, olimme jo matkan alussa sopineet hinnan ja paikan mihin hän meidät jättää. Kun taksi pysähtyi, kuski alkoi meiltä tivaamaan lisää rahaa, koska paikka johon hän jätti meidät, ei ole se paikka jonka sovimme. Hänen äänensä nousi ja hän oli vihaisen näköinen, kun emme suostuneet maksamaan matkasta yhtään enempää. Jos olisin ollut yksin liikkeellä, niin olisin varmasti vain maksanut kuskille tämän pyytämän hinnan. Ensimmäinen ihminen joka noin selkeästi tivasi meiltä lisää rahaa. Hän vaikutti jo valmiiksi huonotuuliselta ruuhkasta johtuen. Kävi vain mielessä, että ettei mahtanut nyhdätä lisää rahaa, koska olemme länsimaisia ihmisiä ja täällä oletusarvo on, että meillä on rahaa jota käyttää.

Se siis koko viikon vähän nurjempi kohtaaminen, muuten ihmiset ovat olleet täällä mukavia ja ystävällisiä.

House of Grace

Keskityn tässä postauksessa keräämään ensimmäisen viikon fiiliksiä yhteen, kun viikko on aika pitkälti lopuillaan. Olen kohdannut uskomattoman söpöjä suklaasilmiä koululla. Kaikki ovat ottaneet minua kauhean ihanasti vastaan. Viittomakielikin taipuu, sillä yllättävän paljon löytyy mielestäni suomalaisesta kuin ghanalaisesta viittomakielestä yhtäläisyyksiä. Opettajat ainakin ymmärtävät minua mukavasti ja aiempien vapaaehtoisten ansiosta jotkut tuntevat myös suomalaista viittomakieltä, ainakin muutaman fraasin osalta. 

Lapset tuijottavat minua herkeämättä ja piirtävät tatuointini muotoa ihmeissään. Luulevat parat varmaan, että minä, tärähtänyt auntie olen piirtänyt sen tussilla ihooni kiinni. :) Lapset ovat samanlaisia kaikkialla. Pienten kanssa voi tekemisen/toiminnan ohjata leikkien kautta, mutta tässä harjoittelussa fokukseni on näihin nuoriin neiteihin, jotka ovat iältään 14-17 vuotiaita, jos nyt oikein muistan. Tuli vaan mieleeni, että Facebookissa julkaistuihin kuviin on Marian, House of Gracen tämän hetkisen toiminnanjohtajan lupa. Jos joku ihmettelee.

Oppilailla on vaihtelevat taustat, yksi kulkee kouluun omalla kyydillä, kantaen repussaan omaa tietokonetta. Toisen perheellä ei ole varaa edes maksaa koulupukua. Kolmannella ei ole sitä perhettä. Monet lapsista ja nuorista saavat ihanilta kummeilta rahaa Suomesta, tai jostain muualta. Monet lapset hakeutuvat syliin ja silittävät poskeaan aikuista vasten. Ihan kuin olisi sylistä tai läheisyydestä ollut pulaa. Sylissähän heitä on silloin pidettävä. Edes pienen hetken. Sellainen hetki on vain löydyttävä. Tai siltä minusta tuntuu ainakin. Yhden pienen istutinkin sylissäni pidemmän hetken. Pieni ihminen lysyssä, rikkinäiset lenkkarit jalassaan. Mutta itku loppui ja tyttö rauhoittui. :)

Toinen koskettava hetki tälle viikolle oli vierailu tänään kuulevien koulussa, lähellä Aplakua. Olin otettu, kuinka hienosti systeemit siellä toimivat ja rehtorilla oli selkeä visio, miten maan lapsia tulisi kouluttaa. Hän teki myös vieraanvaraisuudellaan minuun suuren vaikutuksen. Hän puhdisti sateesta ja mudasta sotkeutuneita housujani kosteuspyyhkeillä ja huolehti, että olisin siisti, kun menisin esittäytymään lapsille. Mitä vieraanvaraisuutta!

Nyt en keksi muuta sanottavaa muutakuin, että odotan viikonloppua, jotta pääsisi rannalle, jos ilma on hieno! :)

Saapuminen Accraan

Heisan pitkästä aikaa!

Viimeinen viikko ennen Afrikkaan tuloa jännitin, että saapuuko viisumini ja passini perille ollenkaan määräaikaan mennessä. Kuitenkin kävi niin onnellisesti, että samalla viikolla Tanskasta postitettu kirjattu kirje oli Suomen puolella keskiviikkona ja perjantaina, 16 h ennen matkan alkua sain sen kätösiini Pasilan postikeskuksesta, kun tarkkasilmäinen työnkijä oli sen bongannut. Matka sai siis alkunsa alkuperäisten suunnitelmien mukaan.

Kuuntelen para-aikaa kun houseboy laulaa. Muuten Ghana on tuntunut laskeutuvan iltaan ja kohta puoliin pimeys laskeutuu Accran päälle. Tämä on hyvä hetki siis kirjoittaa blogin ensimmäistä Afrikan osuutta, jossa on päivitystä niin ensimmäisestä kokonaisesta päivästämme ja tulomatkasta.

Saavuin eilen BA-lennolla Lontoon kautta Accraan. Lontoossa meillä oli heti ongelmia jatkolennon kanssa, joka sitten myöhästyikin parisen tuntia. Hakijani joutuivat odottamaan minua useamman tunnin Kotokan kansainvälisellä kentällä, kun seuraavaksi jouduin odottelemaan laukkujani ruumasta. Passitarkastuksessa minulle myönnettiin alkuun 60 päivän viisumi, johon ostan sitten jatkoaikaa vielä kuukauden, jahka alkaa voimassa olo loppua.

Lentokentältä ulos astuttaessa vastassa oli tropiikki. Samanlainen fiilis tuli, kun laskeuduin Mexico Cityyn viime vuonna. Aivan erilainen paikka ja kulttuuri. Minä, Maria ja kuskimme hyppäsimme tavaroineni autoon, joka ei menisi Suomen katsastuksessa ikinä läpi. Paljon olisi ollut ihmisiä, jotka olisivat tavaroitani kantaneet ja lähteneet ajamaan minua majapaikkaani.

Aika nopeasti kotiuduttuamme olin niin väsynyt, että menin moskiittoverkollani varustettuun sänkyyni nukkumaan ja olin varmaan nopeasti unessa. Aamu sen sijaan valkeni noin yhdeksän maissa, kun nousin lukuisiin kuuluviin uskonnollisiin kappaleihin, joita lähikirkkojen seurakunnat lauloivat. Rummutusta ja luonnon ääniä. 

Katselin edessä näkyvää maisemaa ja vain huokailin. Talo seisoo kukkulalla, jonka alapuolelle rakentuu eteläisen Accran asuinalueita. Edessä siintää Atlantin valtameri. Hieman oikealla talosta näkyy suistoalue, jossa asuu kuulemma isoja pythoneita. En ole menossa toteamaan asiaa itse.

Kun söimme aamupalan, lähdimme Kokrobite Beachille, jossa on ravintolakeskittymä, majoitusmahdollisuuksineen ja kaikenlaisine myyntikojuineen. Ranta on upea ja sitä riittää silmänkantamattomiin. Kaikki ne kalastajaveneet, uiskentelevat lapset ja rannan rastafaripojat. Täydellinen paikka chillailuun.

Käytämme liikkumiseen taksia, joka on halpa. Sen voi joko varata itselleen tai jakaa jonkun kanssa. Tiettyyn määränpäähän, kuten esimerkiksi rannalle, jonne menimme tänään, oli meillä tiedossa hinta, jonka maksoimme x2. Kyytiin hyppäsi ihmisiä ja he maksoivat oman osansa. Kätevä systeemi kun miettii, miten tuo hyödyttäisi ihmisiä ihan vaikka Suomessakin. Vink vink.

Kaiken kaikkiaan päivä oli hieno. Nyt meillä vain meni sähköt! Taitaa olla ihan perusmeininkiä.

//Nina